Löysit tiesi jatkotarinan viimeiseen osaan. Tarina huipentuu nyt!

 

Katso tarinan ensimmäinen osa  Katso tarinan Toinen osa

 


Kellosepän asuntoon astuessa voi välittömästi huomata, ettei siellä ole käyty muutamaan kymmeneen vuoteen. Aivastus purskahtaa väkivalloin ilmaan. Se, mikä puolestaan porautuu armottomasti pääkallon alle, on lukuisten kellojen yhtäaikainen tikitys, klikitys, loksutus ja kilkatus. Ovimies on napsauttanut himmeän valon päälle, joka paljastaa asunnon saastaisuuden.

”Eihän kellojen pitänyt käydä täällä?” vierailija kysyy kykenemättä peittelemään hämmästystään. Hän ei ollut koskaan nähnyt niin paljon erilaisia ja muotoisia kelloja. Niiden tiksutus alkoi jo tuntua orastavana jomotuksena päässä.

”Kellot toimivat aina, kun niiden mestari on paikalla,” vanha mies sanoo ykskantaan ja astelee tarkastelemassa kelloja. Mies ottaa muutamia käteensä, koputtelee, säätelee hammasrattaita ja asettaa ne sitten hellästi paikoilleen.

Miehen lausahdus tuntuu vierailijan mielestä kummalliselta. Kellojen mestari tarkoittaisi loogisesti kelloseppää, joka asunnossa joskus asui. Hän ei luullakseen ole huono matematiikassa eli tuo kelloseppä olisi nyt yli satavuotias, ei siis hengissä edes. Kellot tikittivät siitä huolimatta raivokkaasti. Valokuva siitä kirjasta hypähtää mieleen.

”Sinä olet kelloseppä.”

”Kauanpa se kesti. On tainneet jäädä hammasrattaat liikemiehen päässä rasvaamatta.”

 

Rattaat & pitkä vastaanotto

 

Vierailija katsoo miestä reagoimatta, vaikka mies selvästi loukkasi hänen älykkyyttään. Hän alkaa sen sijaan itsekin tutkia kelloja ja pohtii, miten saisi ajan taas käynnistymään. Katsellessaan syrjäkarein vanhaa miestä, hän havaitsee miehen liikkeiden ketteröityneen.

”Mitä erikoista taskukellossa on?” vieras kysyy tähdäten suoraan ytimeen. Vanha mies ei vastaa, vaan väkertää kellonsa parissa. Vierailijaa alkaa ärsyttämään miehen tylyys. Hän astuu tätä kohti ja tarraa miestä olkapäähän. Yllätyksekseen miehen voimakas käsi tarraa hänen ranteeseensa ja hän löytää itsensä pian lattialta pitelemässä kivistävää selkäänsä.

”Miksi sinä noin teit?” vierailija voihkaisee.

Vanha mies nousee tuolistaan ja potkaisee lattialla vaikeroivan vieraan mahaan terävästi. ”Tämä on tuosta ylimielisestä liikemiesmäisyydestäsi. Tottakai meillä on wifi, emme ole mitään peräkylän juntteja, vaikka siivoojan työt olenkin hoitanut viime vuosina omakätisesti.”

Vierailija yrittää haukkoa happea keuhkoihinsa samalla, kun miehen sanat pureutuvat kivun sekaan. Hän ei ymmärrä, mitä on tapahtumassa. Miten ukko voi olla noin vahva? Vierailija näkee, kun vanha mies ottaa pöydältä taskukellonsa.

”Hotellilla täytyy olla ovimies ja kelloilla seppä”, mies toteaa. Kipu kylkiluissa vääntää kehoa kippuraan. Ovimies napsauttaa luukun auki taskukellosta.

”Päivällinen katetaan sitten kello kuusi”, ovimies sanoo suu vääristyneessä virneessä. Vierailija imaistaan pyörteeseen, joka saa tyhjän vatsalaukun sisällyksen pyörähtämään ympäri.

 

”Saisiko olla santsikuppi”, kysyy viehättävä, turkoosiin mekkoon pukeutunut huoltoaseman tarjoilija. Mies on ottamassa jo kolmatta kupillista tuota huumaavaa tuoretta paahtoa. Hän voisi juoda niin monta kupillista, kuin ikinä tahtoo ja tieto siitä on oikein tyydyttävä.

”Onpas niin neidin ranteeseen sopiva kello”, mies hymyilee säkenöivästi tarjoilijalle ja ojentaa kuppinsa täytettäväksi. Naisen poskilla häivähtää roosan puna.

Mies suoristautuu muovituolissaan ja takaraivosta jää huoltamon ikkunaan rasvainen läiskä. Loppukesän aurinko lämmittää vielä. Hän on jo ostanut liput Teneriffalle talveksi. Lumimyräkkää oli ollut hänen elämänsä ajaksi riittämiin. Pohdintoihin eksyy pisteliäästi silloin tällöin tyrmätty liikemies, joka jäi vauvan tavoin nukkumaan kellosepän asunnon lattialle viime talvena. Hotellilla täytyy olla ovimies.

Hänen katseensa pysähtyy tummanpunaiseen passin kanteen. On niitä kelloja Teneriffallakin.

 

Huoneen 786 oven avaa ruskeatukkainen hyväkuntoinen mies. Tämän ilmeissä voi nähdä eloisaa valppautta ja liikkeissä jäntevyyttä. Takaa ryöpsähtää lasten nauru koputtajan korviin.

Hän hymyilee miehelle hurmaavinta liikemieshymyään. ”Hyvää iltaa. Illallinen katetaan kello kuusi.”

”Selvä. Kiitos ilmoituksesta!” Nuoren miehen hymy on kuin lämmin syli. Hän sulkee huoneen oven ja jättää hiljaisuuden käytävään nojailemaan.

Koputtaneen suupielet laskeutuvat alas yhdessä hartioiden kanssa. Hän tuntee vihaa eikä suostu myöntämään sitä, millainen on nyt. Hänen kätensä menee pakotetusti rintataskulle ja vapisevat sormet avaava taskukellon. Kello on kuusi.

Aikaa on.