Olet pian aloittamassa matkaasi jatkotarinoiden maailmaan. Tämä ei siis ole mikään perinteinen blogikirjoitus, vaan kolmiosaisen tarinan ensimmäinen osa. Tarina huipentuu kahden viikon päästä julkaistavaan viimeiseen osaan, joka tuo ensimmäisen jatkotarinan jännittävään päätökseensä.
Talvi ei ollut koskaan ollut parasta aikaani. Iän myötä olin oppinut pukeutumaan riittävän lämpimästi, liikkumaan ja juomaan kuumaa ollakseni palelematta, mutta kylmällä vuodenajalla tuntui olevan aina uusia temppuja takataskussaan. Tänä vuonna se iski silmiini. Ensimmäisten pakkasten tullen alkoi kutina ja väsymyksen tunne. Jouluun mennessä silmät punoittivat ja olivat vetiset. Tammikuun puolivälissä pakkasten ja viiman vain jatkuessa ja apteekin käsikauppapuolen silmätippatarjonnan läpikäytyäni olin jo epätoivoinen.
Istuin keittiössä juomassa teetä ja tuijottamassa ulos aurinkoiseen aamuun, kun ovikello soi. Nousin ylös ja menin päästämään yövuorostaan saapuvan Johanneksen sisään.
“Onko siellä yhtä kylmä kuin miltä näyttää?” kysyin.
“On siellä aika viileä. Toin sulle jotain”, Johannes vastasi ja kaiveli takkinsa taskua. Hän ojensi minulle pienen pahvipakkauksen.
“Silmätippoja!” huudahdin kiitollisena.
“Eikä mitään käsikauppatavaraa. Saatiin näytteitä uusista tipoista, vasta markkinoille tulevista. Näitä ei saa apteekista vielä edes reseptillä.”
“Työsuhde-etuja? Jopas.”
“Saadaan me vielä jotain, vaikkeivät lääkefirmat voi enää kestitä lääkäreitä ihan miten sattuu”, Johannes sanoi jotenkin puolustellen.
“Hei, on mullakin sulle jotain!”
Hain keittiöstä avainkopion ja ojensin sen Johannekselle. Yhtäkkiä tuntui hirvittävän epäluontevalta.
“Kiitos, tämä kyllä helpottaa elämää”, Johannes sanoi ja kuulosti täysin normaalilta. Palasin teekuppini ääreen.
Järjestelymme tuntui ehkä syystäkin epäluontevalta. Olin tutustunut Johannekseen pari viikkoa sitten. Eräs potilas oli onnistunut jotenkin hamstraamaan kahden viikon lääkkeensä huoneeseen ja otti kaiken kerralla. Lähdin mukaan, kun raukka piti viedä vatsahuuhteluun keskussairaalan puolelle. Johannes päivysti, ja jotenkin juutuimme juttelemaan. Vuoron jälkeen jatkoimme juttua tuoppien ääressä ja lasillinen venyi koko yöksi. Aamulla Johannes kertoi olevansa kotona “hieman epäsuosiossa” ja kysyi varovasti, voisiko tulla sohvalleni nukkumaan. Olin suostunut yllättyneenä. Kotona tarjosin vaihtoehtona sänkyäkin, mutta Johannes pitäytyi sohvassa. Oli pitäytynyt nyt kaksi viikkoa.
Kuuntelin, kun Johannes kävi suihkussa ja meni sohvalle nukkumaan. Lueskelin uusien silmätippojeni käyttöohjeita. Yksi tippa kumpaankin silmään ja mieluiten kymmenen minuuttia pitkällään, jotta ne saivat imeytyä rauhassa. Saattavat sumentaa näköä tilapäisesti, joten ei ennen ajamaan lähtöä. Silmiäni kirvelsi ja kuumotti niin pahasti, että päätin kokeilla heti, vaikkei vielä ensimmäisestä kerrasta luultavasti mitään apua olisikaan. Siirryin makuuhuoneeseen, asetuin sängylle selälleni ja pudotin pisaran kumpaankin silmääni. Neste kirveli kuin suolahappo verestävillä sarveiskalvoillani ja tunsin kyynelten kihoavan tippojen seuraksi. Näköni sumeni, mutta alkoi hetken päästä taas kirkastua. Se, mitä näin, ei kuitenkaan muistuttanut vähääkään makuuhuoneen kattoa.
Istun hämärässä huoneessa nojatuolissa. Se antaa myöten painavalle vartalolleni, jossa väsymys jomottaa tympeänä ja ylittämättömänä. Ikkunalla on vielä sarja jouluvaloja, ulkona pimeys. Huoneessa tuoksuu paahtoleipä ja sen alla heikompana valkosipuli ja jokin hapan. Seinän takaa, tai jostain kauempaa, kuuluu koiran haukahdus ja askelia. Valtavassa vatsassani liikahtaa jokin. Lantiota vihlaisee ja mahakummun muoto muuttuu. Silitän sitä rauhoittavasti käsillä, joita en tunnista omikseni.
Nousen tuolista raskaasti ja kömpelösti. Varomaton liike tuntuu terävänä kipuna nivusissa. Askeleet vievät minut keittiöön. Kurotan kaapista viinilasin ja kaadan sen puolilleen pöydällä odottavasta pullosta. Istun laseineni pöydän ääreen ja avaan kannettavan tietokoneen. Selaan jonkin aikaa otsikoita uutissivustolta. Yhtä jään katsomaan hetkeksi pidempään: “Liikemies katosi lumimyrskyyn.” En kuitenkaan avaa uutista. Otan lasista siemauksen. Se maistuu kamalalta, kuin happamoituneelta herukkamehulta. Alkoholitonta, tajuan jossain etäällä. Siemailen hirvittävää viiniä ja selaan merkityksettömiä uutisotsikoita.
Haukotus repii suutani varoittamatta. Kaadan tilkan lasin pohjalta tiskialtaaseen. Pyyhkäisen pöydälle läikkyneen viinin rätillä pois ja lähden keittiöstä. Suljetun oven vieressä on kokovartalopeili. Jään katsomaan kuvaani – kuvaa, joka ei ole minun. Näen tummat silmänaluset ja turvonneet luomet. Pitkät hiukset on kerätty huolimattomalle ranskanletille. Muualta väljä neuletunika on mahan kohdalta pinkeä. Käännyn sivuttain ja sivelen pyöreätä muotoani. Huokaisen, kun mahassa alkaa taas muljuta. “Malta vielä vähän aikaa,” kuulen pehmeän, vieraan äänen kuiskaavan. Samassa näköni sumenee.
Pomppasin istumaan ja tartuin vatsaani räpytellen. Maha oli litteä, vatsalihakset tuntuivat kireiltä. En ollut ajatellut nukahtaa, mutta vuorotyö sai unirytmini toivottoman sekaisin. Outo uni ei jättänyt minua rauhaan. Hiljainen huone, vieras keho, lapsen liikkeet sisälläni. Ei, ei minun sisälläni. Ajatus oli älytön. Eihän minulla ollut edes kohtua. Tunne oli kuitenkin ollut kauhistuttavan todellinen. Jokin sai minut tarttumaan vielä puhelimeeni ja avaamaan uutissivuston, jota en ollut koskaan aiemmin seurannut. Ja hetken selattuani silmiini sattui tuttu otsikko: “Liikemies katosi lumimyrskyyn”.