Omin Silmin – 3/3

Löysit tiesi jatkotarinan viimeiseen osaan. Tämä ei siis ole mikään perinteinen blogikirjoitus vaan kolmiosaisen tarinan finaalijakso. Tarina huipentuu nyt! 

 

Tarinan ensimmäinen osa   Tarinen toinen osa

 


 

Hätkähdin hereille. Totuus jyskytti päässäni. Olin nähnyt Johanneksen vaimon, Johanneksen perheen. Enkä vain nähnyt. Olin kuullut, tuntenut, haistanut ja maistanut. Hirvittävä alkoholiton viini, nokkahuilun riipivä ääni, kyyneleet silmissä neuvolassa, kiharaisten hiusten tuoksu… Ja Johanneksen kolmas lapsi syntyisi aivan näinä päivinä, sillä aikaa kun mies itse tuhlasi elämäänsä tuijottaen remonttiohjelmia minun sohvallani. Eihän tämä näin voisi mennä. Mutta mitä voisin tehdä? Johannes ei todellakaan tuntunut kuuntelevan minkäänlaista järkipuhetta perhe-elämäänsä liittyen. Kävin nopeassa suihkussa, puin päälleni ja valmistauduin töihin. Jääkaapissa oli vielä eilisen noutoruoan tähteitä, joten söin niitä aamupalaksi. Johannes kuului kuorsaavan sohvalla.

 

Töissä oli taas melkoinen hulina käynnissä. Yksi potilas oli raivostunut hävittyään shakkipelin ja tarvittiin kaksi hoitajaa rauhoittamaan hänet. Juuso ravasi koko ajan vessassa täyttämässä puolilitraista juomapulloaan, vaikkei näyttänyt koskaan ehtivän juoda sitä tyhjäksi. Kahdeksankymppinen kumara vanhus rullasi rollaattorilla ympäri osastoa laulaen taukoamatta: “Rakastelen ketä minä tykkään ja ämmät ne ei voi estää.” Mietin, miksi tilanne tuntui jotenkin tutulta ja tajusin hetken mietittyäni, että kaaos muistutti erehdyttävästi Annaliisa Laihon yksinhuoltaja-arkea.

 

“Mikäs Juusoa vaivaa”, kysyin kollegalta kahvitauolla.

“Se on ollut aika paranoidi vatsahuuhtelunsa jälkeen. Pelkää, että joku panee sen vesipulloon tyrmäystippoja.”

Olin vastaamassa, mutta sanat juuttuivat kurkkuun, kun keksin yhtäkkiä jotain. Kaivoin nopeasti silmätippojeni tuoteselosteen netistä ja lähdin sitten käymään varastossa.

 

Kotona korkkasin kaksi olutta ja valitsin niille erilaiset lasit. Vein tuopit olohuoneeseen ja ojensin toisen Johannekselle.

“Rauha?”

“Toki”, Johannes totesi ja tarttui tuoppiin. Kilautimme laseja yhteen. Johannes otti pitkän siemauksen omastaan, minä tuskin maistoin omaani. Istuin sohvalle ja yritin näyttää siltä, että katsoin televisiota. Johannes hörppi oluttaan. Kun lasissa oli kolmannes jäljellä, hän alkoi nuokkua. Toimin nopeasti, tippojen vaikutus ei kestäisi pitkään. Hain keittiöstä tukevan pinnatuolin ja siirsin Johanneksen istumaan siihen.

“Mitä shhhhh…” Johannes yritti kysyä.

“Ei hätää. Me jutellaan nyt vähän.”

Otin laukustani töistä lainatut lepositeet, kiinnitin Johanneksen tuoliin ja tuolin vielä patteriin. Itse asetuin tukevasti sohvalle ja kaivoin silmätipat taskustani. Halusin vielä tarkistaa tilanteen.

 

Lastenhuone on lämmin. Olen polvillani lattialla ja keräilen rakennuspalikoita laatikkoon. Taapero leikkii parkkitalolla ja pärisee hyväntuulisesti. Esikoinen istuu pöydän ääressä värittämässä ja laulelee:

“Supersankari, supersankari, supersankari…”

Pysähdyn katselemaan. Maha kovettuu ja lantiota puristaa kipeästi. Kädet laskeutuvat vatsalle ja hierovat kevyesti. Pikkuinen ajaa autoa hallin ramppia alas ja kikattaa. Puristus helpottaa ja maha pehmenee taas.

“Äiti, tuleeko mummi tänään?” isompi kysyy.

“Saattaa tullakin”, vastaan.

“Isi?” pienempi innostuu.

“Eikun mummi, ei isi. Luetaanko joku kirja?”

Esikoinen valitsee hyllystä kirjan majavasta ja kaiusta. Luen väsyneellä äänellä, mutta eläytyen tarinaan. Majava etsii kaikua, mutta löytääkin liudan ystäviä. Maha kovettuu taas. Puoliksi tunnen, puoliksi kuulen pienen napsahduksen sisälläni. Ojennan käteni kerrossängyn alapedille, nappaan paksun viltin ja vien sen alleni juuri ajoissa ennen kuin vesi alkaa valua.

 

Havahduin ja totesin Johanneksen pään riippuvan vielä rinnalla. Nyt oli kiire, mutta ei Johannesta sen nopeammin saisi tolkkuihinsa herättelemällä. Kaivoin sen sijaan hänen lompakkonsa takin taskusta ja pengoin sitä odotellessani.

“Mitä sinä teet? Oletko seonnut?” Johannes kysyi jonkin ajan päästä vain hieman sammaltaen.

“Seura tekee kaltaisekseen. Mitä itse teet?” Olin löytänyt lompakosta kaksi postimerkin kokoista päiväkotikuvaa ja rakeisen ultraäänikuvan.

“Nyt kuule heijastellaan hetki,” ilmoitin ja heiluttelin kuvia Johanneksen edessä.

“Sinulla on kaksi pientä lasta ja kolmas ihan hilkulla. Joo, teillä ei ole unelmakotia viinikellarilla, uima-altaalla, sadevesisuihkuilla, pizzauunilla ja keittiön kivitasoilla tai ruumishuonerostereilla tai mistä te hyvätuloiset nyt tykkäättekään, mutta mitä sitten? Mitä sinä teet minun sohvallani?”

Johannes painoi päänsä, mutta oli vaikeaa arvioida, johtuiko se häpeästä vai tippojen aiheuttamasta pöhnästä.

 

“Mitä sinä siitä muka tiedät?” hän kysyi lopulta artikuloiden jo selkeämmin. “Lapset vei melkein kaiken ajan. Se helvetin talo vei loput, ja kaikki turhaan. Lopulta oli helpompaa vain olla menemättä kotiin arvailemaan, syyttääkö Annaliisa minua siitä, että ollaan edelleen jumissa kerrostalokolmiossa, vai syytänkö vain itse itseäni.”

“Helpompaa kenelle?” kysyin myrkyllisesti. “Sinulle? Viimeisillään raskaana olevalle vaimollesi? Lapsille kenties? Vai minulle?”

“Sinulle?” Johannes kysyi hämmentyneenä. Vaikenin hetkeksi ja kokosin ajatuksiani.

“Mieti nyt uudelleen ja vastaa. Mitä sinä teet minun sohvallani?”

“No nukun”, Johannes sanoi edelleen hämmentyneenä.

“Miksi sinä nukut minun sohvallani?”

“Ettei tarvitsisi mennä kotiin…”

“Vielä kerran: miksi sinä nukut minun sohvallani?”

Johannes tuijotti minua. Hän alkoi lopultakin tajuta. Vasta nyt. Hän oli pitkään hiljaa.

“Koska minä haluan mennä kotiin”, hän lopulta sanoi, hiljaa.

“Ei”, vastasin. Johannes näytti entistäkin hämmentyneemmältä.

“Sinun pitää mennä sairaalaan. Annaliisa synnyttää.”

 

 

vauva

 

Kolmen viikon päästä silmäni olivat parantuneet. Kuurikin tuli sopivasti päätökseensä. Viimeisen kerran asetuin selälleni sängylle ja pudotin pisaran kumpaankin silmääni. Heitin tyhjän pullon sängyn viereen roskikseen ennen kuin näköni sumeni.

 

Tuoksuu puhtailta vaatteilta ja happamalta maidolta. Istun tutussa nojatuolissa. Vauva tuhisee sylissäni ja imee rintaa puoliunessa. Olen itsekin raukea. Ojennan kättäni ja otan ikkunalaudalta mehulasin. Juon pitkästi, imetys janottaa. Lastenhuoneesta kuuluu matalaa puhetta. Iltasatu on päättymässä. Vauva lopettaa syömisen. Asettelen paitani takaisin paikoilleen ja nostan lapsen rintaani vasten pystyyn. Pikkuinen nostaa päätään ja katsoo minua. Silmät menevät sikkaraan ja suupielet kääntyvät ylöspäin.

“Johannes”, sanon hiljaisella äänellä.

Mies ilmestyy taakseni ja laskee kätensä hartialleni. Tartun käteen omallani, epävarmasti, mutta kuitenkin.

“Vauva hymyilee.”

Jaa tämä kirjoitus...

Share on whatsapp
Share on facebook
Share on twitter
Share on linkedin

Tai lue lisää juttuja blogistamme!

Blogi
Viivi Keinanen

Kesätekemistä oman porukan kesken

Mitä tekemistä keksiä omalle porukalle, jos suuria väkijoukkoja haluaa vältellä? Suoratoistopalvelut on selattu läpi, ja jokainen uppoutuu omaan somekuplaansa sohvannurkkaan, kun festarireissut ja lomamatkat peruuntuvat. Näiden ideoiden toteuttaminen ei vaadi päiväkausien suunnittelua!

Lue Lisää

Päivitämme sähköposti järjestelmäämme.

Voi edelleen tilata uutiskirjeen, mutta joudut hyppäämään erilliselle sivulle. Pahoittelut tästä ylimääräisestä säädöstä. Valitse alta, minkä kaupungin uutiset haluat tilata. Klikkaa linkkiä ja täytä esiin tuleva kaavake. 

Mikä on pakohuone?

Pakohuonepelissä 2-5 hengen tiimillänne on tunti aikaa selvittää lukitun huoneen mysteeri. Yksi selvitetty tehtävä johtaa seuraaviin vihjeisiin, tehtäviin, avaimiin ja lukkoihin. Koko ketjun suoritettuanne ja mysteerin ratkaistuanne löytyy myös huoneen ulospääsy.

Säikyttelyä

Vaikka tarinamme ja huoneemme ovat jännittäviä, emme käytä niissä kauhua tai säikyttelyä. Mysteerillä voit huoletta keskittyä huoneen haasteiden ratkontaan pelkäämisen sijaan.

Ahtautta

Pakohuonepelejä ei ole tarkoitus pelata kuin sillit purkissa. Moni ahtaita paikkoja pelännyt henkilö on ylittänyt pelkonsa peleissämme ja tykännyt niistä erittäin paljon.

Päätöntä kilpailua

Huoneessa aika on vastustaja, eivät muut pelaajat. Onnistuminen ja hauskanpito ovat mahdollisia vaikka ette pääsisi ulos huoneesta ajoissa.

Escape room -pelissä tehtävänne on selviytyä monista haastavista, nokkeluutta ja älyä koittelevasta tehtävästä, jotka johtavat lopulta huoneen mysteerin selvittämiseen. Kuvan sanotaan kertovat paremmin kuin tuhat sanaa, joten anna oheisen videon kertoa kerralla enemmän pelien tarkoituksesta.

Kurkkaa tunnelmia videomuodossa

Kerää oikeat ihmiset

Sovi, ketkä kuuluvat 2-5 hengen joukkueeseesi. Kun varauskalenterista on löytynyt kaikille sopiva aika, voi se varata netissä tai puhelimitse.

Pelaa aikaa vastaan

Pelin aikana tarvitsette loogista päättelykykyä, luovuutta ja yhteistyötä ratkaistaksenne kaikki tehtävät. Peliänne seuraa henkilökohtainen pelinvetäjä eli mysteerikko.

Ratkaise Mysteeri!

Selvitättekö huoneesta tehtävät alle tunnissa? Pelin päätyttyä olette selvittäneet mysteerin ja pakenette huoneesta suurien tunteiden saattelemana!

Pakopelit sopivat monille erilaisille pelaajaryhmille, joista vain muutamia ovat ystäväporukat, pariskunnat, polttarit, syntymäpäiväporukat, eläkkeellejäämisjuhlat, perheet, luokkakokousryhmät ja tykyporukat. Voit lukea muutaman erilaisen ryhmän pelikokemuksista tästä blogipostauksessamme. Pakopeleissä ei vaadita fyysistä suorituskykyä, joten ne eivät sulje ketään pois. Päinvastoin, teemme nykypäivänä jopa liian vähän yhteisen päämäärän eteen meitä läheisten ihmisten kanssa. Pakopelit tarjoavat siihen hyvän tilaisuuden!