Omin Silmin 2/3

Löysit tiesi jatkotarinan toiseen osaan. Tämä ei siis ole mikään perinteinen blogikirjoitus vaan kolmiosaisen tarinan toinen osa. Tarina huipentuu  viikon päästä julkaistavaan viimeiseen osaan, joka tuo ensimmäisen jatkotarinan jännittävään päätökseensä. 

 

Katso tarinan ensimmäinen osa

 


 

Seuraavana päivänä olin aamuvuorossa ja toivottoman väsynyt. Olin ollut yön yhtä aikaa liian kummissani nukkuakseni ja toisaalta nukahtaminen jännitti. Toistuisiko omituinen unennäkö? Olin miettinyt lukemattomia vaihtoehtoja unissakävelemisestä unihalvaukseen ja hallusinaatioihin. Luin silmätippojen tuoteselostetta ja mahdollisia sivuvaikutuksia ja etsin netistä tietoa erilaisista oudoista uni-ilmiöistä. Mikään ei kuitenkaan tuntunut täsmäävän. Kaikki oli liian todellista ja liian irrallaan omasta itsestäni. Osasin edelleen palauttaa mieleeni vieraan asunnon hajut ja äänet, väsähtäneen nojatuolin ja ruokapöydän pinnan. Ja omituisimpana kaikista; kehoni muisti edelleen, miltä raskaus tuntui.

 

Aamupalaverissa kaadoin itselleni kahvia kupin toisensa jälkeen ja yritin pitää ajatukseni aiheessa. Kokouksen jälkeen valvoin potilaiden aamupalaa ja jaoin aamulääkkeitä.

“Sinun silmäsi näyttävät paremmilta”, vanhempi potilas kommentoi lääkkeenjaossa. En vieläkään ollut onnistunut painamaan hänen nimeään mieleeni.

“Niinkö? Paremmilta ne kyllä tuntuvatkin. Sain lopultakin toimivat tipat. Avaahan sitten, niin tarkistetaan.”

“Aaaaaa… On tämä kyllä varsinainen poliisivaltio”, rouva tuhahti.

“En minäkään tästä tykkää, mutta sen Juuson tapauksen jälkeen on ollut uusi sääntö. Ei mahda mitään”, huokasin. Oli keljua kytätä aikuisia ihmisiä, mutta riski uudesta katastrofista, vastahuuhtelusta tai pahemmasta, oli liian suuri.

 

Olin kotiin päästessäni niin väsynyt, että päätin mennä suoraan nukkumaan. Ensin oli kuitenkin laitettava silmätippoja. Jännitti. Kävin taas selälleni sängylle, ravistin pulloa huolellisesti ja annoin tipan pudota kummankin luomen alle.

 

Olen kuin sotatantereella. Meteli on hirvittävä. Jostain kuuluu korvia vihlovaa nokkahuilun vinkumista, sen alla kohisee lastenelokuvan hittikappale ja kaiken yläpuolella kaikuu lapsen jollottava itku. Ladon likaisia astioita tiskikoneeseen ja siirryn sitten viereiseen huoneeseen. Lattia on lelujen peitossa. Nojatuolin vieressä istuu parivuotias taapero itkemässä raastavasti. Taaperon edessä on kaiuttimella varustettu laulukirja, josta musiikki pauhaa. Nojatuolin selkänojalla istuu isompi lapsi, ehkä viisivuotias, ja puhaltaa nokkahuiluun rytmikkäästi keuhkojensa täydeltä. Lantiota vihloo, samoin korvia. Käteni ojentuu silittämään isomman lapsen selkää.

 

“Mitäs nokkahuilusta on puhuttu, rakas?”

“Että ne kaikki pitäisi hävittää”, lapsi vastaa ja näyttää olevan täysin tosissaan.

“No jos nyt ainakin soittaisit sitä omassa huoneessa, niin ehkä tämä yksilö saa jäädä”, hymähdän.

Istun nojatuolille ja nostan taaperon istumaan polvilleni, koska maha estää vetämästä häntä lähemmäs. Lapsen kihara tukka on hikinen ja tuoksuu erikoiselta, jotenkin makealta ja kuivan karhealta. Hyssyttelen pientä ja hyräilen tuutulaulua nuotin vierestä. Lapsi rauhoittuu hiljalleen, hieroo silmiään ja on hetken päästä unessa. Silitän kiharoita pitkällä sormella ja tunnen omatkin silmäni raskaiksi. Torkahdan.

 

Jatkotaninan leluja

 

Palasin räpytellen todellisuuteen. Olin mennyt nukkumaan valoisaan aikaan, mutta nyt oli pimeää. Kello kertoi minun nukkuneen kuusi tuntia. Olohuoneen puolelta leijaili lupaava tuoksu. Kömmin pystyyn.

“Kiinalaista?” Johannes kysyi puikot kädessään ja viittasi tuoksuviin pahvipakkauksiin sohvapöydällä.

“Kiitos, hirveä nälkä”, vastasin ja hain keittiöstä itselleni astiat ja juotavaa. Kun tulin takaisin, Johanneksen puhelin soi.

“Laiho,” hän vastasi, nousi ylös ja meni keittiöön puhumaan. En jäänyt kuuntelemaan, vaan keskityin televisioon. Sieltä tuli joku nykyisen ohjelmatarjonnan kymmenistä rakennus- ja remonttisarjoista. Niitä Johannes aina katsoi, itseään kiusaten. Hänen oma rakennusprojektinsa, puolivalmiiksi jäänyt omakotitalo, oli vienyt konkurssiin niin urakoitsijan kuin hänet itsekin. Ilmeisesti kiville karahtanut unelma omakotitalosta oli samalla ajanut avioliitonkin karille. Vaihdoin kanavaa.

 

Johannes tuli puhelunsa jälkeen takaisin, nappasi kaukosäätimen ja etsi taas remonttiohjelmansa. Huokasin.

“Miksi sinä aina katsot näitä?”

Johannes ei sanonut mitään, katsoi vain tiiviisti TV-ruutuun.

“Auttaako se jotenkin?” yritin uudelleen. Ei vastausta.

“Milloin olet viimeksi nähnyt lapsiasi?” kysyin viimein hiljaa. Se osui.

“Jos minä kaipaan nalkuttavaa vaimoa, niin voin tosiaan painua takaisin Annaliisan luo. Tänne tulin sellaista karkuun.” Johannes ponkaisi pystyyn, käveli eteiseen ja painui ulos takki vielä auki. Jäin sohvalle ja tuijotin, kuinka jälleen yksi unelmatalo rakentui suunnitelmien mukaan ja sievä perhe muutti väljiin neliöihin nauttimaan avotakasta ja viinikellarista.

 

Pääsin nukkumaan vasta myöhään. Unirytmille olisi pakko tehdä jotain pian – aamuvuorosta tulisi taas raskas. Nyt ei kuitenkaan ollut enää mitään tehtävissä, joten laskeuduin sängylle ja laitoin taas tippoja silmiini.

 

Makaan edelleen selälläni, mutta nyt minua valaisee laitosmainen loisteputki. Rutinoituneet kädet levittävät muhkealle vatsalleni kylmää liukastegeeliä ja anturi etsii hetken paikkaansa. Huoneen täyttää omituinen ääni. Kuin joku olisi tallentanut matonpiiskauksen ääniä tuulisessa säässä ilman kohinasuojaa.

“No niin, sieltä kuuluu hyvät sykkeet”, hoitaja kommentoi. Hymyilen vähän.

“Kohdunsuu on jo kahdelle sormelle auki, joten todennäköisesti ei mene enää montaa päivää, kun on kolmas lapsi kyseessä. Pääsetkö nopeasti sairaalaan tarvittaessa?”

“Pääsen. Äitini tulee meille lasten kanssa siksi aikaa, ja asuu lähellä.”

“Hyvä juttu. Saatte sitten lasten isän kanssa keskittyä synnytykseen.”

“Niin”, vastaan. Ääneni on kireä ja silmiä kirveltää.

“Käyhän sitten vielä puntarilla, niin saadaan lukema korttiin. Se onkin varmaan jo viimeinen”, hoitaja vaikuttaa iloiselta.

Kömmin vaa’alle, joka näyttää 68,5 kilogrammaa.

“Paino näyttää taas vähän pudonneen viime viikosta. Saatko syötyä? Onko huolia?”

“No joo, vähän…”

“On tämä kuitenkin ihan normaali, ja vauva kasvaa SF-mitasta päätellen hyvin. Koita vain pitää huolta myös itsestäsi”, hoitaja höpöttää myötätuntoinen ilme kasvoillaan. Hän kirjoittaa lukemat ensin tietokoneelle ja sitten neuvolakorttiin, jonka ojentaa minulle.

 

Pakatessani korttia kuoreensa näen myös siihen kirjoitetun nimen: Annaliisa Laiho.

 


 

 

Lue tarinan viimeinen osa!

Jaa tämä kirjoitus...

Share on whatsapp
Share on facebook
Share on twitter
Share on linkedin

Tai lue lisää juttuja blogistamme!

Blogi
Viivi Keinanen

Kesätekemistä oman porukan kesken

Mitä tekemistä keksiä omalle porukalle, jos suuria väkijoukkoja haluaa vältellä? Suoratoistopalvelut on selattu läpi, ja jokainen uppoutuu omaan somekuplaansa sohvannurkkaan, kun festarireissut ja lomamatkat peruuntuvat. Näiden ideoiden toteuttaminen ei vaadi päiväkausien suunnittelua!

Lue Lisää

Päivitämme sähköposti järjestelmäämme.

Voi edelleen tilata uutiskirjeen, mutta joudut hyppäämään erilliselle sivulle. Pahoittelut tästä ylimääräisestä säädöstä. Valitse alta, minkä kaupungin uutiset haluat tilata. Klikkaa linkkiä ja täytä esiin tuleva kaavake. 

Mikä on pakohuone?

Pakohuonepelissä 2-5 hengen tiimillänne on tunti aikaa selvittää lukitun huoneen mysteeri. Yksi selvitetty tehtävä johtaa seuraaviin vihjeisiin, tehtäviin, avaimiin ja lukkoihin. Koko ketjun suoritettuanne ja mysteerin ratkaistuanne löytyy myös huoneen ulospääsy.

Säikyttelyä

Vaikka tarinamme ja huoneemme ovat jännittäviä, emme käytä niissä kauhua tai säikyttelyä. Mysteerillä voit huoletta keskittyä huoneen haasteiden ratkontaan pelkäämisen sijaan.

Ahtautta

Pakohuonepelejä ei ole tarkoitus pelata kuin sillit purkissa. Moni ahtaita paikkoja pelännyt henkilö on ylittänyt pelkonsa peleissämme ja tykännyt niistä erittäin paljon.

Päätöntä kilpailua

Huoneessa aika on vastustaja, eivät muut pelaajat. Onnistuminen ja hauskanpito ovat mahdollisia vaikka ette pääsisi ulos huoneesta ajoissa.

Escape room -pelissä tehtävänne on selviytyä monista haastavista, nokkeluutta ja älyä koittelevasta tehtävästä, jotka johtavat lopulta huoneen mysteerin selvittämiseen. Kuvan sanotaan kertovat paremmin kuin tuhat sanaa, joten anna oheisen videon kertoa kerralla enemmän pelien tarkoituksesta.

Kurkkaa tunnelmia videomuodossa

Kerää oikeat ihmiset

Sovi, ketkä kuuluvat 2-5 hengen joukkueeseesi. Kun varauskalenterista on löytynyt kaikille sopiva aika, voi se varata netissä tai puhelimitse.

Pelaa aikaa vastaan

Pelin aikana tarvitsette loogista päättelykykyä, luovuutta ja yhteistyötä ratkaistaksenne kaikki tehtävät. Peliänne seuraa henkilökohtainen pelinvetäjä eli mysteerikko.

Ratkaise Mysteeri!

Selvitättekö huoneesta tehtävät alle tunnissa? Pelin päätyttyä olette selvittäneet mysteerin ja pakenette huoneesta suurien tunteiden saattelemana!

Pakopelit sopivat monille erilaisille pelaajaryhmille, joista vain muutamia ovat ystäväporukat, pariskunnat, polttarit, syntymäpäiväporukat, eläkkeellejäämisjuhlat, perheet, luokkakokousryhmät ja tykyporukat. Voit lukea muutaman erilaisen ryhmän pelikokemuksista tästä blogipostauksessamme. Pakopeleissä ei vaadita fyysistä suorituskykyä, joten ne eivät sulje ketään pois. Päinvastoin, teemme nykypäivänä jopa liian vähän yhteisen päämäärän eteen meitä läheisten ihmisten kanssa. Pakopelit tarjoavat siihen hyvän tilaisuuden!