Kesän Haaksirikkoiset – Osa 3/3

Löysit tiesi jatkotarinan viimeiseen osaan. Tarina huipentuu nyt!

 

 

 

Hiekkapölyisten katujen lomaan, betonin katveeseen, oli kauan sitten noussut kerrostalo, aivan tavallinen kerrostalo. Tai tavalliseksi me kaikki sen asukkaat sitä luulimme, vaan kuinka väärässä olimmekaan.

 

Aurinko nousi ensin varovasti maailmaa tunnustellen ja alkoi sitten lämmittää nurmikon aamukastetta. Jo niin pitkään olin odottanut.

Halusin heidän löytävän sen. Halusin heidän innostuvan siitä.

Halusin heidän pelkäävän sitä.

 

”M-mitä helskuttia tää nyt on!” Heino huudahti astellessaan porraskäytävää alas:

”Onks tää taas Meiju jotain sun tekeleistäs?”

”Öö, eei..” tyttö vastasi, sipaisi villisti hapsottavat hiuksensa korvan taakse ja tuijotti Heinon perheen kotioveen ilmestynyttä futuristista karttakuvaa.

”Ja mehän oltiin kolmestaan meillä yö tuolla ylhäällä. Ei sieltä kukaan kesken yötä mihinkään lähtenyt”, Aliisa lisäsi ja tökkäsi sormellaan hopeanharmaata foliokangasta:

”Tässä on tämmöisiä timanttiupotuksia ja …”

”No i-itse asiassa ne tuskin ovat a-aitoja timantteja, sillä a-aidot timantit …”

”Pliis Heino. Keskitytään nyt vaan tähän. Mitä sä Aliisa olit sanomassa?”

”Että nämä kultaiset ketjut muodostavat tähän meidän kaupungin tieverkoston. Tuo raksi tuolla on varmaan me nyt ja nämä ympyrät ovat paikkoja, joissa meidän pitää käydä.”

”M-minä en kyllä sinne saarelle teitä uudelleen souda.”

”Eikä meidän venettä voikaan nyt lainata, kun faija lähti sillä kalaan. Ehkä me ei vaan nyt mennä sinne. Käydään noissa muissa.”

 

Syvältä vatsamakkaroiden alta kumpuava hohotukseni tärisytti varjoisaa nurmipihaa. Käsittämättömät koukerot olivat muuttuneet nuorten silmissä kaupungin kartaksi. En minä mitään sellaista ajatellut ollut, kunhan olin halunnut hiukan viihdyttää heitä.

 

Kuljettaen mukanaan monimetristä taiteiluani nuoret päätyivät kaupungin keskustan puistoon tutkimaan kivien muodostamia jonoja ja niiden muodostamia salaperäisiä viestejä. He päätyivät satamaan kalastamaan laiturin alta hopeakylkisen siian ja pälyilivät ympärilleen kuin odottaen, milloin aarrekartan jättäjä paljastaisi itsensä. Vaikka en varsinaisesti ollut tarkoittanut jättää heille uutta tehtävää helteisessä kaupungissa suoritettavaksi, olin sellaisen heille tullut jättäneeksi. Minä en itseäni turhan aikaiseen paljastaisi. Minä olin varjostamisen mestari.

Minä olin piiloutumisen mestari.

 

Nuoret päätyivät naapurilähiön kirjastoon ja lainasivat kirjan sammakkoprinssistä. Sammakon puutteessa he päätyivät pussaamaan siikaansa, mutta se ei muuttunut prinssiksi, eikä miksikään muuksikaan kuninkaalliseksi. He nauroivat mahat kippurassa jokirannassa ja ensimmäistä kertaa liki puoleen vuosisataan minä tunsin itseni todella yksinäiseksi.

 

Kolmesta oli tullut yksi. Yksi hikinen, pölyinen ja naurava ystävysjoukko. Minä olin liki menettänyt toiveeni siitä, että pääsisin vielä joskus osaksi nuorten touhuja. Halusin yrittää kuitenkin vielä kerran ja hain talonyhtiön kylmäkellarista yleisavaimella vattumehua ja pakastepullapitkon. Kirsikoita napsin kulhoon valmiiksi pihan yhteisestä puusta.

 

Lopulta nuorisokolmikon polku johti takaisin lähtöpisteeseensä tunkkaiseen betoniviidakkoon.

Minä hyräilin:

”Sun vuokses outoja vielä teen ja haasteet muut mitätöin.”

Meiju tuijotti minua loputtoman kyllästynyt virne kasvoillaan. Minä yritin vielä kerran:

”Ja töin tuskin töihin edes meen…”

Heino yskäisi merkitsevästi. Minä kerroin, että kyseessä oli Freemanin hitti Kaksi lensi yli käenpesän ja latasin ilmoille muutaman muunkin huonon vitsin. Lopulta tunnelma alkoi rentoutua. Radio pauhasi:

”Oltiin itsenäisii, oltiin toisissa kii..” ja lopulta istuimme pihakeinussa ja puhelimme niitä näitä. Kolme nuorta, joilla oli elämä vielä edessä, sekä yksi jo ehtoopuolelle ehtinyt talonmies.

 

Yksi kysymys minulla kuitenkin vielä oli jäljellä.

”Nyt on kyllä ihan pakko kysyä, että mitä ainetta te olette tuohon talon päätyyn oikein suihkuttaneet? Ei kuulkaa nimittäin lähde millään minun suihkeella pois?” kysyin ja oletin jo vastauksen. Aine olisi jotain ihan tavallista, minun pesuvälineissä vaan olisi päivittämisen varaa ja runsaasti olisikin.

”Ei me mitään sinne maalattu”, Aliisa sanoi ja vilkaisi kavereitaan epäuskoisena:

”Se vaan ilmestyi siihen.”

”Mutta ei mikään voi vain ilmestyä tyhjästä”, minä sanoin ja tuijotin nuoria vastausta vaatien. Vaikka leikkiminen ja pelleily kivaa ovatkin, johonkin on vedettävä raja. Minun taloani ei rettelöivä nuoriso tule noin vain sotkemaan. ”Varokaa reunan takana vaanivaa pimeyttä”, mitä se edes muka on tarkoittavinaan.

”Oikeasti se vaan ilmestyi siihen. En minä sitä ole tehnyt”, Meiju totesi ja pukkasi Heinoa kylkeen. Poika oli jälleen kalpea kuin lakana.

”Mm-e kaikki nähtiin se. Me vaan seistiin si-siinä ja sitä keltaista maalia alkoi suihkuta seinään, tai seinästä. Ihan niin kuin siinä olisi ollut näkymätön tyyppi sitä suihkuttamassa.”

 

Me katselimme toisiamme hiljaisuuden vallitessa. Graffitista ei tuon jälkeen puhuttu enää sanaakaan, mutta selkeästi se jäi kummittelemaan meistä jokaisen uniin. Ehkä tapaus saisi selityksen joskus tulevaisuudessa, ehkä ei. Nyt oli kuitenkin vielä kesää edessä, unohtumattominta kesää.

Suljin silmäni ja toivoin. Lämpimiä kesäsäitä. Raikasta aamukastetta. Kauniita auringonlaskuja.

Toivoin lisää salaisuuksia.

Jaa tämä kirjoitus...

Tai lue lisää juttuja blogistamme!