Löysit tiesi jatkotarinan toiseen osaan. Tämä ei ole mikään perinteinen blogikirjoitus vaan kolmiosaisen tarinan toinen osa. Tarina huipentuu  viikon päästä julkaistavaan viimeiseen osaan, joka tuo tarinan päätökseensä. 

 

Katso tarinan ensimmäinen osa

 


 

Aliisa kurkisti arkkuun ja poimi käteensä päällimmäisen kellastuneen postikortin.

”Ai tämäkö olisit sinä?” Aliisa kysyi ja vertasi kortin kuvaa kaverinsa Heinon kasvoihin.

”Nn-niin, vauvana. Si-sillähän on ihan samanlainen n-nenäkin kuin minulla”, vitivalkoinen Heino totesi.

”Mutta tuota…”

”Niin m-mutta m-mitä?”

”Tällä tyypillä on luomi tossa silmän alla, ei sulla sellaista ole.”

”Eh-ehkä m-mulla on pienenä ollut. E-en mä m-muista.”

”Ei tarvitse muistaa vaan tietää, ei sellaisia ihan huvikseen vaan lähdetä poistamaan. Ja sitä paitsi ei sulla vauvakuvissasi mitään luomea kasvoissa tuon ikäisenä…”

”Mitä? Milloin sä olet mun vauvakuvia katsellut?”

”Etkö sä todella muista, kun sun äitisi toi niitä kouluun ja järjesti käytävällä sen sorttisen näytöksen, että…”

 

Kaikessa hiljaisuudessa oli Meiju tutkinut arkun sisältöä. Aliisan ja Heinon keskustelun karattua kauas varsinaisesta käsillä olevasta kesämysteeristä hän keskeytti nostamalla kädet arkun syövereistä:

”Hei kattokaa nyt tännekin! Tää arkku on täynnä kaikkia vanhoja postikortteja. Tääl on kuvia vaikka mistä!”

Heinon lyhyt mulkaisu riitti osoittamaan Aliisalle, että hän ei kaivannut yhtään lisää muistuttelua kokemastaan nolosta tilanteesta edellissyksynä. Nyt piti keskittyä ihan oikeasti meneillään olevaan asiaan.

 

 

Minä olin seurannut farkkupusakkaisen henkilön soutamista saarelle. Olin nähnyt levähtäneet kajalit, päätä vasten liimautuneet hikiset hiukset ja innosta punoittaneet posket. Nyt istuin anorakkiini kääriytyneenä rantakaislikossa, hätistelin hyttysiä kaljulta päälaeltani ja tähystin kiikareilla järvenselälle. Tyyni vesi kantoi nuorten äänet korviini niin selkeästi, että olisin voinut sulkea silmäni ja kuvitella olevani itse tapahtumien keskipisteessä. Lapsenlapseni kavereineen oli saman asian ytimessä kuin me kauan sitten. Hymähdin vaistomaisesti.

 

 

”Okei, eli meillä on siis tässä viisi ii:tä, kaksi koo:ta, yksi ee ja kahdeksan muuta kirjainta”, Aliisa sanoi ja levitteli kortteja käsissään.

”Ja mulla on tässä vielä viis korttia lisää. Yksi kirjain siis kussakin, yhteensä 21 korttia, mikä tekee yhteensä tuhansia erilaisia tapoja järjestää nämä. Jos siis oletetaan, että kirjaimet voi järjestää ihan mihin tahansa järjestykseen. Mutta jos otetaan huomioon se, että suomenkielisessä sanassa on aina vähintään yksi vokaali ja konsonanttejakaan ei voi olla rajatonta määrää peräkkäin, vähentyvät mahdollisuutemme huomattavasti”, laskeskeli Heino. Meijua ei tämäkään toimenpide tuntunut kiinnostavan, vaan hän raahasi sivummalla arkkua kohti venettä. Paino sanalla raahasi, sillä toimenpide vaikutti kaikessa teennäisyydessään ainoastaan sille, että tytön kärsivällisyys oli lopussa ja hän tahtoi takaisin rantaan mahdollisimman pian. Pieni lasikuitupaatti irtautui rannasta kevyesti ja alkoi lipua kohti manteretta.

 

 

Aliisa yritti järjestää kortteja veneen pohjalle mielekkääseen järjestykseen, mutta mahdollisia ratkaisuja tuntui olevan tuhottoman monta erilaista.

 

Jatkotarinan korit - Kesän haaksirikkoiset

 

Yhtäkkiä Heino päästi suustaan riemunkarjahduksen. Veneessä hänen kanssaan istuneet tytöt, ja jopa minä, havahduimme yllättyneinä.

”Mä tiiän, mikä tässä on pielessä”, Heino sanoi itsevarmasti. Hän ei vilkaissutkaan kohti kortteja, vaan jatkoi intensiivistä soutamistaan takaisin kohti kaupungin venerantaa.

”No?” Aliisa kysyi epäilevästi. Scififani Heino oli innostuneen kiinnostunut kaikesta mihin ryhtyi, mutta toisinaan hänen ideansa olivat sellaisia, että niihin kannatti suhtautua hieman varauksella. Meiju ei keskusteluun ottanut osaa, vaan oli kiinnostuneempi kynsiensä viilaamisesta.

”Suomi voitti vasta tänä vuonna jääkiekon MM-kultaa, eli ei ne kortit ja se kirje ole mistään 80-luvulta, vaikka niissä niin väitetäänkin.” Pojan olemus huokui voitonriemua ja itsekehua.

”Miten se tähän liittyy?”

”No mitenköhän?”

”En mä tiedä, ihan siksi kysyin”, rauhallisen Aliisan pinna alkoi selvästi olla jo kireällä.

”Kato niistä korteista. Yhden niistä postimerkki on se juhlamerkki, joka julkaistiin tänä keväänä. Kai sä nyt sen verran lätkästä tiedät: Den glider in!?”

 

 

Ja todentotta. Siellä se komeili kaikkien vanhojen kellastuneiden korttien joukossa: vuoden 1882 helmikuulle päivätyn kortin oikeassa yläkulmassa oli kiinni tänä vuonna julkaistu merkki. Myöhemmin tarkempi suurennuslasilla suoritettu tirkistely osoitti, että kaikki postileimat olivat myös uusia, mutta sitä eivät veneessä matkaavat nuoret vielä tuossa vaiheessa tietenkään voineet tietää. Heino kuvitteli löytäneensä aikaparadoksin, Aliisa oli vakuuttunut suuresta huijauksesta, minä tuijotin kaislikosta veneessä istuvaa viehättävää farkkupusakkaista saparopäätä ja pohdin, kuinka pitkään tuon näennäisesti piittaamattoman tytön kantti kestäisi. Samalla hetkellä kun soutuvene osui laituriin, Meiju purskahti itkuun. Vettyvien ripsivärien taakse kätkeytyi virne, jota oli vaikea pidätellä. Kaksi muuta tuijottivat kolmatta ensin hölmistyneinä, mutta purskahtivat sitten itsekin nauruun.

 

 

Ehdin talollemme takaisin ennen nuoria, vaikka ikäihmisen polveni eivät moisesta fyysisestä urheilusta pitäneet. Naurahdin ja totesin, että kaikkea se rakkaus saikin tekemään. Minä istuin kiikareiden kanssa kaislikossa ja yleensä niin huolella tälläytynyt Meiju kiipeili huvikseen puissa.

Sinä iltana minun yksinäisiin iltapuuhiini kuului talonmiehen velvollisuuksia: rakennustelineillä huojumista, turvalaitteiden laiminlyömistä ja siitä seuraavaa tavaroiden pudottelemista. Etenkin viimeiseen olen erikoistunut. Tällä kertaa ei onneksi seurannut ränninpuhdistuksesta sairaalareissua, sillä nuoriso jäi talon päätyyn vetelehtimään. Kuulin keskustelun vain vaivoin, mutta sain riittävästi selvää ymmärtääkseni, että veneeltä palaava kolmikko oli löytänyt kerrostalon kalkkirappausseinästä jotakin outoa.

 

 

”Ei helvetti. En kai mä vain kuvittele.”

”Ei kolme ihmistä voi nähdä samaan aikaan samaa unta.”

”N-no teoriassa se on m-mahdollista, jos vain…”

”Pölvästi, ei me kaivata mitään näsäviisastelua just nyt. Kato tota.”

Kirkkaankeltainen graffiti kiilteli tuoreuttaan talon seinässä:

            ”MAH, Varokaa reunan takana vaanivaa pimeyttä.”

”Ja itse asiassa mä voin vannoa, että tuo ei enää ole mun tekemisiäni.”

”Mutta siinä on meidän nimien alkukirjaimet, sen on pakko olla osoitettu meille.”

”M-mua pelottaa taas. Ehkä tää k-kaikki loppuu, jos me ei r-reagoida mm-itenkään?”

”Mutta en mä ole tehnyt tätä. Ja sitä paitsi, sehän vain ilmestyi tyhjästä tuohon yhtäkkiä.”