Kesän Haaksirikkoiset – Osa 1/3

Tämä ei ole mikään perinteinen blogikirjoitus, vaan kolmiosaisen tarinan ensimmäinen osa. Tarina huipentuu kahden viikon päästä julkaistavaan viimeiseen osaan, joka tuo tarinan jännittävään päätökseensä. 

 


 

 

Kulahtaneeseen farkkupusakkaan sonnustautunut lyhyt hahmo maleksii odottavasti puiden lomassa. Pysähtyy. Katsoo tarkkaavaisesti ympärilleen ja katoaa yläilmoihin metsän varjoihin.
Seuraavana päivänä ei tapahdu mitään.
Eikä sitä seuraavana.

Mutta kolmantena.

 

 

”Tuolla puussa on pullo!” Aliisa sanoi ja osoitti ylleen heleän vihreänä kaartuvan haavan oksistoon. Heino tihrusti ja tihrusti paksujen silmälasiensa takaa, mutta ei vaikuttanut huomaavan mitään. Meiju sen sijaan ei viitsinyt edes katsoa, vaan makasi viltilllä vatsallaan silmät kiinni.

”Eiku kattokaa nyt, tuolla ylhäällä”, Aliisa hoki ja tuijotti havisevaan puuhun. Heino huomasi sen lopulta: puiston ainoan puun oksanhaaraan, suunnilleen kahdeksan metrin korkeuteen oli kiilattu kiinni noin puolen litran kokoinen rommipullo. Hän laski opiskelupaperit sylistään maahan ja heilautti itsensä ketterästi ensimmäiselle oksalle.

”Meinaatko sä hakea sen?” Aliisa kysyi ja tuijotti kaveriaan silmät pyöreinä.

”Tottakai”, Heino vastasi ja jatkoi kiipeämistään. Hän kipusi jykevää runkoa ylös ja kurotteli pullon käsiinsä. Aliisa seurasi operaatiota alhaalta jännittyneenä, mutta Meijua ei vieläkään tuntunut tilanne liiemmin kiinnostavan. Aiemmin niin iloinen ja aktiivinen tyttö oli lukioon siirryttyään muuttunut etäisemmäksi ja alkanut esittää, että seikkailut oli luotu pikkulapsille eikä hänen kaltaiselleen tulevalle aikuiselle.

 

 

Jos puuta ylöspäin kiipeäminen oli haastavaa, alas kapuamiselle ei ole olemassa sitä kuvaavaa adjektiivia. Heinon tennarit lipsuivat kasteisilla oksilla ikävästi ja pullon kuljettaminen oli hankalaa. Jo ylhäältä poika oli huutanut tehneensä vuosisadan löydön, mutta korrektisti hän toi lasiesineen ensin alas koko kolmikon tutkittavaksi. Pullo oli kärsinyt, mutta naarmuista huolimatta sisältä saattoi erottaa rullatun, reunoistaan käpristyneen paperinpalan.

Liitän tähän alle kirjeen sana sanalta juuri sellaisena, millainen se löydettäessä oli.

 

           Mysteeri jatkotarina kirje

 

 

Kukin tuijotti vuorollaan paperia ja vieressä seisovia kavereita. Oliko tämä uhkaus, oliko tämä leikkiä, oliko tämä totta? Heino oli se, joka sai suunsa auki ensimmäisenä.

”Mm-ua v-vähän pelottaa tämmönen.”

”No et oo kyl ainoo.  Pitääkö meidän tehdä jotain?” Aliisa kuiskasi.

”K-yllä v-varmaan. Mm-ut mua v-vähän pelottaa tämmönen kaiksesta hh-uolimatta.”

”Ja miksi ihmeessä juuri me? Eihän me yleensäkään enää nykyään touhuta mitään yhdessä ja nyt, nyt me ollaan vaan jumissa täällä kaupungissa tekemässä kevään viimeisiä rästiinjääneitä koulujuttuja, kun eräät keskittyivät johonkin ihan muuhun kuin tähän, silloin kun meidän tämä piti tehdä”, Aliisa katsoo merkitsevästi ympärilleen.

”M-matikkakisat ovat kyllä i-ihan hyvä syy olla pois historiantunneilta.”

”Hei mennyt on mennyttä, mutta eihän Tällaista oikeasti tapahdu”, Meiju sanoi, ravisti käpristynyttä paperia kädessään ja jatkoi kuiskaten.

”Ihan kuin me olisimme päätyneet sisään seikkailukirjaan”. Aina yhtä realistinen Aliisa huomautti, että eihän sellaista oikeasti voi tapahtua, mutta asiaa ei käynyt kiistäminen; helteinen kesä betonilähiössä lapsuudenystävien kanssa oli juuri saanut jännittävän käänteen. Käänteen, joka lopulta saattaisi heidät osaksi erikoista tapahtumaketjua, mutta tarinan tässä vaiheessa he eivät vielä olleet likimainkaan tietoisia siitä, mitä tuleman pitäisi. Minä puolestani olin sattumalta nähnyt farkkupusakkaisen hahmon kiipeävän. Ja seurannut, mihin kaikki johtaisi.

 

 

Saari oli pieni ja kivikkorantainen. Vain muutama käkkyrään kasvanut koivu väritti alati lähestyvän maapläntin rantaviivaa. Samea vesi nousi ylös lasikuituista kokkaa ja laski pyörteinä veneen kylkiä alas Heinon soutaessa. Meiju oli vedonnut meikkeihinsä ja valittanut, että hänen huolella valmisteltu saparokampauksensa kärsisi moisesta fyysisestä toimesta. Kulkupeli oli kuitenkin heidän perheeltä lainattu, muilla kun ei vuosikymmenen alun laman vuoksi ollut varaa moiseen hienouteen. Aliisa istui vaalean veneen perätuhdolla ja tähysti kohti määränpäätä. Pilvettömältä taivaalta porottanut aurinko rasitti silmiä, mutta määränpää lähestyi vähitellen, se ei ollut tyynellä selällä soutaessa mikään yllätys.

 

 

Viimein vene karahti pohjaan ja hiestä märkä Heino huokaisi helpotuksesta.  Juuri ajoissa, juuri oikeassa paikassa. Viisisataa askelta oli kohtalaisen ripeästi mitattu ja taivallus päättyi multaisen kummun luo. Lapio ei tietenkään ollut matkaan tarttunut ja miksi olisikaan, sillä eihän heillä ollut aavistustakaan, mikä heitä perillä odotti. Aliisa kävi noukkimassa rannasta ajopuunkappaleen, jonka avulla kaivaminen sujui sukkelasti.

”E-ei oo todellista, tää o-on oikeesti i-ihan niin kuin elokuvissa”, Heino henkäisi. Kolmikko kaivoi kookkaan arkun esiin hiekan alta joutuisasti adrenaliiniryöpyn saattelemana. Arkku oli selvästi arkku, vaikkakaan ei kovin kummoinen sellainen. Seinämissä ei ollut kaiverruksia ja koristuksia, mutta kiiltäväpintaisuudessaan se oli silti vaikuttava ilmestys.

 

 

”Mitäs nyt?” Aliisa kysyi ja tuijotti ruosteisia lukkoheloja, jotka olivat tiiviisti kiinni toisissaan suurella kuluneella lukolla.

”Avataan se”, totesi Meiju ja nosti viimeisteltyjä kulmiaan kummastuneisuuden merkiksi.

”S-se on lukossa, tyhmä”, Heino huokaisi ja pyöräytti silmiään. Kaikkeen hänkin oli joutunut luokkansa tyttöjen kanssa. Löydettyään sopivanoloisen kiven Heino alkoi nakuttaa sillä lukkoheloja ja vähitellen kuluneet naulat antoivat periksi. Pienen nitkuttelun jälkeen helat sai irrotettua arkusta ja kookas lukitsemisväline muuttui hetkessä täysin hyödyttömäksi tehtävässään.

Juuri ennen kuin Heino ehti läväyttää arkun kannen auki, Meiju työnsi kätensä väliin ja piteli kantta kiinni. ”Oletteko te aivan varmoja, että me halutaan tehdä tämä?” hän kysyi.

”Siellä voi olla oikeasti ihan mitä tahansa: kulta-aarre, myrkkykaasua, kasa kahisevaa tai vaikka ydinpommi.” Seurasi vaitonaista, mutta intensiivistä nyökyttelyä. Totisena ja jännityksestä kalpeana he raottivat arkun kantta.

”T-t-toihan olen m-mminä.”

Jaa tämä kirjoitus...

Tai lue lisää juttuja blogistamme!

rekry - mysteerikko poriin
Rekry
Mysteeri

Sinustako mysteerikko Poriin?

Haluaisitko työskennellä joustavassa ja värikkäässä työpaikassa, jossa tarinat heräävät henkiin? Nyt sinulla on mahdollisuus tarttua haasteeseen ja tulla osaksi poikkeuksellista porukkaa!

Lue Lisää
rekry - mysteerikko poriin
Rekry
Mysteeri

Sinustako mysteerikko Poriin?

Haluaisitko työskennellä joustavassa ja värikkäässä työpaikassa, jossa tarinat heräävät henkiin? Nyt sinulla on mahdollisuus tarttua haasteeseen ja tulla osaksi poikkeuksellista porukkaa!

Lue Lisää